Aikaa edellisestä tekstistä on kulunut liikaa. On ehtinyt kulua paljon, niin hyvää ja huonoa. Kesä toi tullessaan upeita näyttelyreissuja. Mm Oulun Kv:ssa Lotta Sa Pn 4 Vara-serti ja Tinja Sa Pn3 ja serti. Tokossa kahmittiin kummankin koiran kanssa tuloksia ykkösen ja kolmosen välissä. Metsästyskaudella vesilintuja hienosti nouti kummatkin. Mutta päälimmäisnä jäi mieleen Tinjan sitkeys maailntumetsällä.
Lokakuulle olimme kaverin kanssa suunnitelleet Norjan näyttelyreissua. Asiat kääntyivät päälaelleen Tinjan saadessa sydänkohtaukset päivää ennen reissua. Eläinlääkärissä tutkimukset osoittivat koiralla olevan kasvain sydämmen väliseinässä, Kasvain oli räjähtänyt, joka sai aikaan sydänkohtauksen. Kasvain osottautui hematologisarkoinoomaksi.
En voi sanoin kuvailla sitä pään sisäistä sekamelskaa eläinlääkärissä todetessa kasvaimen. Päässä pyöri " ei, ei minun Rakas Tinja". Itkusta ei tullut loppua. Ymmärsin kuitenkin, ettei pelastusta ollut ja koira oli kiitollinen kun autoin sen kivuista pois. Olemme miettineet, oliko koiralla oireita ennen kohtausta. Ei ollut. Ruoka maistui, hän oli ilolla mukana kaikessa touhussa eikä hänessä näkynyt minkäänlaisia väsymyksen oireita liikkumisen yhteydessä. Metsällä koira oli aina yhtä iloinen ja kirkkain silmin töissä.
Jälkeen päin ajateltuna on koira saanut elää täysillä loppuun saakka ja lähteä "saappaat edellä". Ikävä on edelleen hirmuinen, mutta muistelen Tinjaa nykyään lämmöllä. Aina niin iloinen ja reipas "ikipentu" on jättänyt sydämmeen ikuisen paikan. Neljä ja puolivuotta toi mukanaan paljon muisteltavaa. Iloinen olen siitä, että Tinja on saanut opettaa minulle koiramaailman salat. En vaihtaisi päivääkään tämän rakkaan hulvattoman kultsitytön kanssa.
